Takaisin pääsivulle

09 helmikuu
2020

Minusta tulee geronomi

Vanhuus on osa ihmisen elämää eikä siitä pidä puhua ongelmana. Se on ongelma, että liian pieni joukko työssäkäyviä elättää liian suurta joukkoa työvoiman ulkopuolella olevia. Taloudellinen huoltosuhteemme ei ole kestävällä tasolla. Elämme velaksi.

Poliitikkona pidin paljon puheita. Puhuin myös vanhuksista ja vanhuksille. Ikäihmisten hyvinvointi on aina kiinnostanut minua. Puheiden kautta on palkitsevaa osoittaa arvostusta, mutta teot ratkaisevat. Monina hetkinä pohdin voisinko tehdä jotakin konkreettisempaa.

Päätin hakea ammattikorkeakouluun opiskelemaan geronomiksi. Geronomin tehtäviin kuuluu esimerkiksi vanhustyön ja vanhusten palveluiden suunnittelu ja ohjaus. Olisin voinut opiskella myös gerontologiaa osana yliopisto-opintojani, mutta kaipasin maanläheisempää otetta. Ikääntymisen eri ulottuvuuksia pitää tietenkin tutkia, mutta tieteen ja tutkimuksen pohjalta löytyy aina ihminen yksilöllisinä toiveineen ja tarpeineen. Emme vanhanakaan muutu toistemme kopioiksi.

Mietin joskus millainen oma vanhuuteni tulee olemaan, jos saan elää vanhaksi. Se on ainakin selvää, että vanhuuden vaivojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta on itse ainakin yritettävä tehdä monenlaista. Erityisesti lihaskunnosta on pidettävä huolta jo nyt ja saman on jatkuttava vanhanakin. Lisäksi haluan syödä maukasta ja ravitsevaa ruokaa, jossa on riittävästi proteiinia, eikä mitään puurovellejä. Liikaa ei silti sovi syödä, sillä lihavuus ei ole hyväksi kenellekään. Yksinolo voi olla valinta ja tuntua joskus hyvältä, mutta yksinäisyys saattaa koitua tuhoisaksi. Toivon, ettei vanhanakaan tarvitse vain robotille jutella. Ehkä ihmiskontaktin merkitys vielä palautetaan sille kuuluvaan arvoon.

Kauan sitten perheet huolehtivat ikääntyneistä. Yhteiskunnan muutos toi 1800-luvulla ensin vaivaistalot, sittemmin kunnallis- ja vanhainkodit. Kotiapua lisättiin 1980-luvulla, kunnes 90-luvun lama suisti sen ja monen muun asian raiteiltaan, eikä tilannetta ole enää korjattu. Laitosasumisen vähentäminen on ollut poliittinen päämäärä jo pitkään. Ajatellaan, että kotona asuminen mahdollisimman pitkään on varmasti jokaisen toive.

Se on todellinen vaihtoehto vain silloin, kun kotona asuva kokee olevansa turvassa ja saa riittävää apua ja hoivaa. Se, että joku tulee antamaan lääkkeet aamuin illoin ja käyttää kerran viikossa suihkussa ei kuulosta vaihtoehdolta, jota kukaan valitsisi. Kuulemme tositarinoita samanlaisina toistuvista päivistä, joita kotiin hoidettavat vanhukset viettävät ikkunasta ulos tuijottaen, odottaen iltavuoroon tulevan hoitajan pikavisiittiä. Muulloin läsnä on syvä yksinäisyys.

Hallituksen ehdottama hoitajamitoitus ei tule ongelmaa ratkaisemaan, sillä se ei koske kaikista kriittisintä aluetta eli vanhusten kotihoitoa. Mitoitus voi päinvastoin toimia kotihoidon kannalta haitallisesti, jos siellä työskentelevät vaihtavat töihin pitkäaikaishoidon puolelle. Kotihoidossa työskenteleviä hoitajia on jo nyt liian vähän, yksittäisellä hoitajalla on liian monta asiakasta hoidettavanaan ja liian vähän aikaa kunkin asiakkaan luona. Riittämättömyys lienee tuttu tunne kotihoidon työntekijällä. Sinänsä täysin ymmärrettävä melu sairaanhoitajien palkkauksen tasosta ei huomioi sitä, että merkittävän osan raskaasta hoitotyöstä tekevät muut hoiva-alalla työskentelevät kuten lähihoitajat.

Politiikassa kuulee usein, ettei asioida voi laittaa vastakkain. Minun mielestäni voi ja pitääkin laittaa, koska politiikka on aina valintoja eri kohteiden välillä, joita rahoitetaan samasta veronmaksajien pussista. Toiset kohteet ovat välttämättömiä, mutta toiset on keksitty aikoina, jolloin rahaa on ollut kuin pois heitettäväksi. Emme ole osanneet luopua saavutetuista eduista, kun taloudelliset realiteetit ovat muuttuneet. Suomessa ei ole edelleenkään kyetty käymään vakavaa keskustelua siitä mitkä tehtävät kuuluvat yhteiskunnan rahoitettavaksi ja järjestettäväksi ja mitkä eivät. Suomalaisten arvomaailmassa vanhusten hoitaminen on sijoittunut korkealle. Tästä myös maksetaan mielellään veroja.

Olin yläasteikäisenä vanhainkodissa tet-harjoittelussa. Tiesin mihin olin menossa: vanhainkodissa asuu pääasiassa vanhoja ihmisiä, mutta kaikille asukkaille oli yhteistä se, että he tarvitsivat kuntonsa ja sairauksiensa vuoksi muiden apua eivätkä voineet asua yksin. Minulle annettiin työasuksi joku etäisesti lääkärintakkia muistuttava vaate ja mummut ilahtuivat: ”Oi, lääkäri tuli!” Harmitti, kun piti tuottaa heille pettymys.

Suoritan ensimmäisen opintoihini kuuluvan harjoittelun Nivalassa, mutta en vanhainkodissa. Niitäkin kutsutaan nykyajan hengessä jollain toisella nimellä.

1 kommentti artikkeliin “Minusta tulee geronomi”

  1. Jani Heiska sanoo:

    Joskus olen miettinyt pääsisipä joskus sinua haastattelemaan tai jututtamaan,kun on tuota toimittajan vikaa ja heidän kanssaan ollut enemmän tai vähemmän tekemisissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *