Takaisin pääsivulle

07 maaliskuu
2014

Työtä ja osallistumista

Tammikuussa 2001 sain puhelun: ”Sinun äitisi on viety sairaalaan. Hänellä on aivoissa jotakin.” Minulta meni jalat alta ihan kirjaimellisesti. Muistan hyvin miltä se tuntui. Kun tieto aivoinfarktista tuli, sen mukana seurasi kysymyksiä, epätietoisuutta ja hämmennystä. Äidin sairaala-aika oli akuuttivaiheen jälkeen kohtuullisen lyhyt. Kotona katselin äidin hidastunutta askelta ja tahdottomana roikkuvaa oikeaa kättä. Juttelimme ja puuhailimme kaikenlaista. Kai sitä sen hirvittävän järkytyksen keskellä kuvitteli, että touhuillaan tässä nyt sitten kuten ennenkin, vaikka mikään ei enää ollut niin kuin ennen.

Koko aikuisikänsä työskennelleen, aktiivisen naisen toisenlainen elämä oli alkanut.

Työkykyä voi rajoittaa syntymästä saakka ollut vamma, pitkäaikaissairaus tai loukkaantuminen tai sairastuminen, jonka seurauksena toimintakyky ei ole palautunut entiselleen. Rajoittunut työkyky ei tarkoita puuttuvia työhaluja. Ihmisellä on luontainen tarve osallistua yhteiseen toimintaan, tuntea itsensä hyödylliseksi ja kantaa oma kortensa kekoon yhteiskunnan pyörittämisen eteen. Ulkopuolisena ja tarpeettomana olo sekä hyödyttömäksi itsensä tunteminen nakertavat kenen tahansa itsetuntoa ja jaksamista.

Vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa arvioitiin, että Suomessa on noin 200 000 vammaista tai pitkäaikaissairasta henkilöä, jotka voisivat työllistyä. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevia on 260 000. Monet
heistä haluaisivat edes osa-aikaisesti töihin. Se on valtava määrä ihmisiä, joilla on hyödyntämätöntä osaamista ja työvoimapotentiaalia. Se on iso kustannus yhteiskunnalle.

Työn määrä ei ole vakio, mutta yhteiskunnan tavoitteena ei voi olla muu kuin työn määrän lisääminen. Työllä turvataan palvelut, joita jokainen tarvitsee – kuka enemmän, kuka vähemmän. Ihmisten pitäminen tuottavan työn ulkopuolella ei ole kenenkään etu. Toisen tuottava työ on täysi työviikko ja ylityötunnit päälle, toiselle se on osapäiväinen työviikko tai osa-aikainen työpäivä. Tuottavuutta ei pitäisi silti arvioida ainoastaan rahassa, vaan myös henkisessä hyvinvoinnissa, joka liittyy osallistumiseen työn kautta. Työ ei ole silti itseisarvo, sillä arvokkaita asioita on sen ulkopuolellakin.

Kaikille kuuluu mahdollisuus toimia yhteiskunnassa kykyjensä mukaan. Kuntoutuksen, työn uudelleen järjestelyn, apuvälineiden käytön ja työympäristön tahtotilan merkitys vajaakuntoisten työllistämisessä on suuri. Yhteiskunnan mahdollistamien osa-aikatyöhön liittyvien ratkaisujen keventäminen ja monipuolistaminen olisi meidän kaikkien etu. Paljon vaaditaan paitsi työhön palaavalta niin myös työpaikalta; prosessien ja resurssien lisäksi vaaditaan oikeaa asennetta.

Vuosien kuntoutuksen, lukemattomien lääkärinlausuntojen, arviointien ja byrokratian läpikäymisen jälkeen minun äitini palasi osa-aikatyöhön. Lisääntyneellä vapaa-ajallaan hän nauttii lemmikeistä, luonnosta ja harrastuksista. Kun äidin kovalevy meni rikki, se vei jotakin peruuttamattomasti mennessään, mutta toi uuttakin tilalle.

Kirjoitus on julkaistu Aivoliiton AVH-lehden numerossa 1/2014.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *