Takaisin pääsivulle

20 marraskuu
2011

Puhe Nivalassa 18.11.11

Nivalan koululaitos juhli 130-vuotista taivaltaan ja Nivalan kirjastolaitos 150 vuottaan perjantaina 18.11.11. Minut oli kutsuttu tilaisuuteen pitämään juhlapuhe ja se olikin mieluisa tehtävä, koska kotiseudulle menen aina mielelläni. Juhlan aikana saimme nauttia myös mainioista nivalalaisten oppilaiden musiikkipitoisista esityksistä. Erityisesti mieleen jäi ison kuoron komeasti kajauttamat laulut. Kopioin tähän alle tilaisuudessa pitämäni puheen. Toivottavasti tilaisuuksia vierailla Nivalassa ja muualla Pohjanmaalla tulee lisää.

Arvoisat juhlavieraat

Olen iloinen siitä, että minut kutsuttiin mukaan juhlimaan Nivalan 150-vuotiasta kirjastolaitosta ja 130-vuotiasta koululaitosta. Nivalaan on aina hyvä tulla, sillä koti on kaikissa sellaisissa paikoissa, joissa sydänkin on. Vaikka oma arkipäiväni on ollut reilun vuosikymmenen ajan Turussa, osa sydämestäni on täällä Nivalassa.

Minun koulutaipaleeni alkoi Sarjankylän ala-asteelta vuonna 1985. Pieni koulu metsänreunassa oli turvallinen ja rauhallinen oppimisympäristö. Ensimmäiseen kouluvuoteen kuului monenlaista uutta ja jännittävää, mutta oppitunneilla aikani meinasi välillä käydä kovin pitkäksi. Osasin nimittäin jo ennen koulun alkamista suurin piirtein lukea ja kirjoittaa, minkä takia ajatukset alkoivat harhailla hyvin helposti. Muuten koulutaival käynnistyi lempeästi ja sujuvasti, sillä koulussa, jossa oli koko ala-asteaikani aina hädin tuskin kolmekymmentä oppilasta, opettajalla oli hyvin aikaa opastaa kaikkia yhdessä ja erikseen. Sarjankylän koululla opiskeltiin innokkaasti ja sen vastapainoksi vietettiin paljon aikaa ulkona. Välitunneilla pelattiin jalkapalloa tai jääkiekkoa, leikittiin milloin mitäkin leikkiä tai laskettiin mäkeä. Kirjastoauton vierailu oli aina erittäin suosittu tapahtuma, samoin kuin kirjojen lainaaminen koulun omasta, yhden kapean kirjahyllyn kokoisesta kirjastosta.

Vuonna 1985 Sarjankylällä oli vielä käytössä erikoisuus, jota ei moni pikkukoululainen tänä päivänä osaisi edes kuvitella. Meillä ei nimittäin ollut lainkaan sisävessaa, vaan hädän yllättäessä piti kipaista takapihalla olevaan ulkohuussiin, satoi tai paistoi. Huussiin sopi puolikymmentä koululaista asioilleen yhtä aikaa. Sisävessat ja pukuhuoneet suihkuineen rakennettiin 80-luvun loppupuolella, mikäli oikein muistan, ja ne toivat melkoisen muutoksen koulupäiviin.

Pikkuisella Sarjankylän koululla oli kaksi opettajaa, kaksi luokkahuonetta, liikuntasali ja erillinen huone käsityötunteja varten. Oma keittäjä loihti joka päivä maukkaat ruuat ja piti samalla paikat moitteettomassa kunnossa. Muistan kuinka talvisin, joskus kovinakin pakkaspäivinä, me oppilaat istuimme rivissä punaisilla penkeillä lämpöisessä käsityöluokassa ja katselimme isosta laatikkotelevisiosta hiihtokilpailuja. Samalla tapaa kuin vuosia myöhemmin lukiossa meillä oli mahdollisuus seurata koulutuntien aikana hienon hiihtäjän Mika Myllylän voitokasta menoa kansainvälisissä kisoissa.

Koulussahan ei toki aina ole huippukivaa, joten eräänä syysaamuna meidän yläluokan, eli 3-6-luokkalaisten porukka intoutui lakkoilemaan. Koimme, että koska opetussuunnitelmaan ei kuulu englannin kielen kerhoon osallistuminen, meidän ei sinne tarvitse myöskään mennä. Kerhon sijaan hipsimmekin metsään piiloon ja kurkimme sieltä mitä opettaja mahtaa asiasta tykätä. Vastustus englannin kielen kerhoa vastaan jäi vain sen kerran mittaiseksi, eikä siitä tiettävästi seurannut mitään muutakaan haitallista. Minäkin, yksi lakkoilijoista, päädyin lopulta opiskelemaan yliopistoon pääaineenani englannin kääntäminen. Toinen lakkoilija meni opiskelemaan englannin kieltä ja työskentelee tänä päivänä englannin kielen lehtorina.

Viimeisenä syksynä ennen yläasteelle siirtymistäni Sarjankylän koulun yläluokan opettajaksi tuli Arto Hänninen. Arto oli vauhdikas ja edistyksellinen, ja tutustutti meidät aivan uuteen urheilulajiin, nimittäin pesäpalloon. Siihen asti me olimme pelanneet ainoastaan nelimaalia. Harjoittelimme ahkerasti ja seuraavana keväänä pääsimme pelaamaan Kyösti Kallion joukkuetta vastaan. Köpisläisillä oli ilmiselvästi kotikenttäetu puolellaan, sillä ottelu päättyi Sarjankylän oppilaiden kannalta hieman heikosti lukuihin 43-3. Mutta liikunnan ilo on tietysti tärkeintä, eikä pelkkä voitto.

Ollessani ala-asteella oppilaiden päivät olivat suurimmaksi osaksi huolettomia, monipuolisia ja turha kiire puuttui. Yhdessä touhuttiin monenlaista ja opettajilla oli aikaa jokaiselle. Yläasteella mukaan tulivat ensimmäiset tietokoneet, joilla tallennettiin yksinkertaisia tekstitiedostoja korpuille ja lerpuille. Lukiossa tietokoneiden käyttö oli jo lisääntynyt ja kännykätkin soivat joidenkin taskuissa. Tänään, vajaa 15 vuotta myöhemmin monien on vaikea kuvitella millaista olisi arkipäivä ilman niitä. Maailma on pirisevä ja piippaava uuden tiedon ja viestien kulkuväylä. Ajan hermolla pysyminen ja tavoitettavissa oleminen on helppoa, nopeaa, mutta joskus myös raskasta. Elämän syke on hurjan nopeaa, kilpailu kaikilla elämän alueilla kovaa ja päivät täynnä ohjelmaa. 80-luvulla koululaisen elämä oli jotain aivan muuta.

Menneisyydessä emme elä, mutta voimme ammentaa sieltä niitä hyviä asioita, joilla voisi vaikuttaa myönteisesti tuleviin päiviin. Yksi asia nykypäivän kouluelämässä, josta olen huolissani paitsi yksilönä niin myös kansanedustajana on luokkakokojen kasvu. Pelkään että liian isoiksi paisuvat koululuokat vaikeuttavat tarpeettomasti oppilaiden opiskelua ja opettajien työtä. Pienet Sarjankylän koulun tapaiset kyläkoulut ovat siirtyneet vähitellen osaksi historiankirjoja yhteiskuntarakenteiden muuttumisen ja taloudellisten paineiden myötä. Voitaneen kuitenkin aiheellisesti kysyä millaisia vaikutuksia yhä suuremmat koululuokat saavat aikaan oppilaissa ja koulujen henkilökunnassa. Kaikilla poliittisilla päätöksillä on hintalappu.

Nyt kun minulla on tämä ainutlaatuinen tilaisuus, haluaisin kiittää Nivalan kaupunkia, sen opettajia ja muuta henkilökuntaa kaikilla kouluasteilla saamastani laadukkaasta ja kannustavasta opetuksesta. Minä ja koulutoverini saimme henkilökohtaista tukea ja opastusta silloin kun sitä tarvittiin, mutta samalla meitä kaitsettiin eteenpäin ryhmänä toimiaksemme osana laajempaa yhteiskuntaa. Ison kiitoksen haluaisin osoittaa erikseen äidinkielenopettajilleni Aino Åmanille ja Leo Jaakolalle, jotka pitivät yllä rakkauttani suomen kieleen. Kiitän myös englannin opettajiani Heli Allosta, Toini Lohtanderia ja Aino Veteläsuota, jotka johdattelivat minut taitavasti englannin kielen salojen ääreen. Kiitos Pirkko ja Heikki Sytelälle, jotka johdonmukaisesti ja tarvittaessa sopivan tiukasti ohjasivat meitä teini-ikäisiä oikeaan suuntaan.

Toivotan opettajille ja muulle kouluhenkilökunnalle jaksamista tärkeässä työssänne. Toivon, että olette aktiivinen osa yhteiskunnallista keskustelua ja tuotte esille oman näkemyksenne siitä, mihin suuntaan ja miten koulumaailmaa ja opetusta tulisi kehittää.

Toivotan oppilaille sinnikkyyttä ja tsemppiä oppikirjojen äärellä. Pyytäkää apua vanhemmilta, opettajilta ja muilta aikuisilta silloin, kun jokin asia tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Kysyvä ei koskaan eksy tieltä. Vaalikaa omia unelmianne ja pyrkikää niitä kohti määrätietoisesti. Kaikki haaveet eivät välttämättä toteudu, mutta jokin niistä voi toteutua, kun jaksaa uskoa ja yrittää.

Kiitos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *