Takaisin pääsivulle

06 joulukuu
2010

Meidän Ukko, sotaveteraani

Vietän tätä itsenäisyyspäivää ulkomailla. Vastapäisessä toimistotalossa aherretaan työpisteissä jo täyttä päätä. Alakerran kauppaan toimitettiin tavaroita aamuvarhaisella kilinän ja kolinan kera. Suomessa tämä päivä on useimpien osalta hiljainen ja rauhallinen, erityisen arvokkuuden ja kiitoksen koskettama.

Meidän Ukko, sotaveteraani, nukkui pois lähes 10 vuotta sitten. Meidän Ukko ei ollut pappa eikä ukki eikä isoisä, vaan Ukko. Oli päivä mikä tahansa muistelen meidän Ukkoa suurella rakkaudella ja kiitollisuudella paitsi sen takia, miten valtavan tärkeä hän oli meidän perheelleemme, niin myös sen takia, mitä hän teki tuhansien ja taas tuhansien muiden miesten tapaan maamme eteen taistellessaan sodassa Suomen puolesta.

Tänään muistan Ukkoa alla olevin, äitini laatimin sanoin, jotka lausuin Ukon muistotilaisuudessa.

Ukolle

Pietilän ukon askel on vaiennut. Toppipuhdon hiljainen teräsmies on meidät jättänyt.

Me aina harhaanjohtavasti kuvittelimme, että meidän ukko on ikuinen. Kun hän suoraselkäisenä pitkin askelin kiirehti pihatiellä työstä toiseen, hänen kuvitteli liikkuvan siellä myös ensi vuonna, ja sitä seuraavina.

Meidän Ukko oli kodin ihminen, siellä hänen elämänsä oli elämisen arvoista. Ei siihen kaivannut ulkomaanmatkoja, ei kesämökkielämää, ei mitään suurta. Hän oli onnellinen kodistaan, Rauni-mummosta, pienestä perheestään, napeksesta, moposta ja rakkaasta Jere-koirastaan.

Hänellä ja Jerellä oli yhteinen kieli. He ymmärsivät toisiaan ilmeistä ja eleistä. Yhteisillä lenkkireissuilla ei vauhti päätä huimannut, eikä energiaa juurikaan kulunut, mutta sielu lepäsi. Mukava rapsuttelu, korppu ja sinturyyppy olivat palkinto rakkaalle eläinystävälle. Rakkaus eläimiin ja luontoon olivat ukon sydäntä lähellä.

Häneltä riitti aikaa ja ymmärrystä myös monille ystäville kodin ulkopuolella. Kun joku kavereista soitti ja pyysi häntä kylälle kauppaan tai Ouluun sairaalareissulle, Ukko sanoi: ”Onpa tässä aikaa.” Terävä kirves ja pystyvä saha olivat ne työkalut, joita viimeisessäkin avustustehtävässä tarvittiin. Niin vain tuli tienviitta pystyyn, vaikka henkeä ahdisti ja välillä piti istua levähtämään.

Me kotiväki sanoimme aina että Ukko on keksijä Pelle Peloton. Monet olivat ne ongelmaratkaisut joita hän teki. Mitään vanhaa ei heitetty pois, sillä sitä saattoi mahdollisesti vielä käyttää johonkin. Jopa kuurolle kattilalle syntyi uudet korvat.

Ukko oli rehellisin ihminen, jonka tunnemme. Hän ei sietänyt pienintäkään epärehellisyyttä eikä epäjärjestystä. Hän taatusti piti erillään omat ja toisten tavarat. Kun me erehdyimme sanomaan ettei se niin nuukaa ole, riittää kun on sinnepäin, Ukko siihen sanoi, että kunhan se vain on oikein. Koskaan emme kuulleet hänen kadehtivan toisten omaisuutta tai tavaroita. Hänelle riitti se leiviskä joka hänelle oli uskottu.

Lapsuudesta muistamme hänet hiljaisena, vähän kantaaottavana jopa sulkeutuneena miehenä. Hän harvoin puuttui asioiden kulkuun. Silloin kun hän ärähti, me emme taatusti kyseenalaistaneet asiaa, vaan totteleminen oli itsestäänselvyys.

Tulemme muistamaan Ukon äärimmäisen sinivalkoisena veteraanina. Hänen suuria rakkauksiaan olivat koti, usko ja isänmaa, joita hän oli nuorena miehenä rintamalla puolustanut. Suurena menetyksenä hän koki tulevan oman markan vaihtumisen euroon. Onneksi hänen ei tarvinnut sitä aikaa nähdä.

Viimeiset toistakymmentä vuotta ovat olleet ukon elämässä erittäin antoisia. Hänellä ei ollut rahahuolia, ei murheita terveydestä. Hän sai elää täysipainoista elämää, tehdä omat valintansa ja määrätä itse elämästään. Näihin päätöksiin kuuluikin esimerkiksi punaisesta maidosta luopuminen, kurriin asti kuitenkaan siirtymättä. Tietoisuus pahasta sydänsairaudesta elämän loppuvaiheessa ei kuitenkaan olisi elämänlaatua ainakaan parantanut. Sairaalakierteet, lääkitykset ja operaatiot olisivat olleet pelkkää myrkkyä aktiiviselle ihmiselle. Työteliäs mies sai lähteä työn parista, saappaat jalassa, saatuaan päivän työt päätökseen.

Ukko oli onnellinen eläessään päivä kerrallaan. Hän nautti elämästä ympärillään. Hänelle oli tärkeää seurata miten vuokralla olevat pellot ovat hyvässä hoidossa, kuinka vilja orastaa keväällä ja tähkäpäät taipuvat syksyn tuulessa. Ei tarvinnut surra hylättyjä, pajua kasvavia peltoja.

Koskaan emme kuulleet hänen sanovan että täältä joutaisi jo pois. Hänellä oli suunnitelmia ja unelmia. Suvun rakennushankkeisiin hän osallistui voimiensa mukaan. Olisi suonut, että hän olisi ehtinyt nähdä sinivalkolipun huojuvan salossa Pikkukorpelan pihalla. Monet kallisarvoiset ohjeet ja neuvot on jälkipolvi entiseltä timpurilta saanut rakennusurakan edistyessä. Naapurin lapsien kanssa sai suunnitella karhujahtia ja pistää ehdolle erinäisiä elämänasioita. Siinä oli nuorisolla aina miettimistä, että olikohan tuokin nyt tosiaankin noin.

Mukava on ollut vuosien varrella piipahtaa mummulassa pikkupannun kahvilla. Sitä oli aina vähän rajoitetusti saatavilla, mutta toki keitettiin lisää, jos kahvihampaan pakotus ei yhdellä kupillisella helpottanut.

Meidän rakas Ukkomme oli miesten mies. Hän oli suoraselkäinen suomalainen. Ei vain ruumiillisesti vaan ennen kaikkea henkisellä tasolla. Hänessä on meille miehenmallia ja esimerkkiä monissa arkipäivän toimissa. Kunpa meillä olisi elämässämme kykyä ja halua toimia saamamme esimerkin mukaan, ahkeruudella ja rakkaudella rehellisesti tätä rakasta isänmaata rakentaen ja sen arvomaailmaa ja menneiden sukupolvien työtä kunnioittaen.

Päivän touhut taakse jää,
minua jo väsyttää.
Kiitos, että nukkumaan
peiton alle mennä saan.
Hyvää yötä, Jumala!
Siunaa meitä kaikkia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *