Takaisin pääsivulle

31 lokakuu
2007

Kun uskonnostani tuli usko

Koti, uskonto ja isänmaa siinä on ollut elämäni ohjenuora, motto. Koti on se pohja, josta ponnistetaan maailmalle, josta saadaan ja jossa itse annetaan rakkautta ja tukea. Evankelis-luterilainen uskonto on antanut eväitä toisten ihmisen kohtaamiseen ja eettisiä suuntaviivoja normaaliin arkeen. Isänmaa on se vankka peruspilari, joka turvallaan ja olemassaolollaan mahdollistaa aiemmin mainitut ja monet muut asiat.

Kahta en vaihtaisi, mutta yhdestä luovuin ainakin nimellisesti. Posti toi äsken kirjallisen vahvistuksen Turun seudun maistraatista, jossa todettiin eroamiseni uskollisesta yhdyskunnasta. En ole enää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Jokin aika sitten täytin eroakirkosta.fi-sivuston lomakkeen ja nyt asia on saletti. Kävipä näppärästi, eikä oikein tuntunutkaan miltään. No, ehkä sillä hetkellä vähän tuntui jossakin kun napsautin lomakkeen Lähetä-nappia.

En ole koskaan vakavissani pohtinut suhdettani kirkkoon ja uskontoon, vaan olen ottanut jäsenyyden vastaan normaalina osana elämää ja pitänyt sitä myös kodinperintönä. Joskus muinoin kun vielä asuin kotona taisin uhitella äidilleni, että aion erota kirkosta. Syy oli niinkin loistava, että koska eräs hyvä ystävä oli jo eronnut, minäkin eroaisin. Äiti sanoi kylmänrauhallisesti: ”Vain minun kuolleen ruumiini yli”. Se kuulosti niin dramaattiselta, että asia jäi siihen ja pysyi siinä tähän päivään asti.

Eroamisajatus tuli mieleen uudelleen aiemmin tänä vuonna, kun uutisista kantautuivat tiedot kirkon hoiviinsa ottamasta kielteisen päätöksen saaneesta turvapaikanhakijasta. Hämmästyin siitä suuresti. Mitä ihmettä kirkolla on noiden asioiden kanssa tekemistä? Pystyn ymmärtämään inhimillisen hädän ja puutteen ja siihen puuttumisen, mutta sitä en hyväksy, kun kirkko menee sekaantumaan valtion viraston ja oikeuslaitoksen tekemiin lainmukaisiin päätöksiin. En myöskään hyväksy sitä, että toiminnallaan kirkko aiheuttaa lisäkustannuksia näille virastoille ja oikeuslaitokselle. Sekä UVI että Suomen oikeuslaitos toimivat veronmaksajien rahoilla ja sitä kautta maksajana olen myös minä, naapurin Erkki ja Ritu sekä muut Suomen veroa maksavat kansalaiset.

Suomen virastoissa toiminta on välillä tahmeaa ja byrokraattista, mutta uskon silti vahvasti niiden toimintaan ja pyrkimykseen olla tasapuolinen ja noudattaa toiminnassaan kansan eduskuntaan äänestämien lainsäätäjien päättämää Suomen lakia. Minua raivostuttaa suunnattomasti se, että kielteisistä oleskelulupa- tai turvapaikkapäätöksistä saa ylipäänsä valittaa. Luotan siihen, että ulkomaalaisviraston työntekijät toimivat parhaan taitonsa, kykynsä ja tahtonsa mukaisesti, enkä hyväksy sitä että heidän työtään aliarvioidaan näin. Suomeahan jatkuvasti kritisoidaan siitä, että erilaisten maahantulohakemusten käsittely kestää niin tolkuttoman kauan. Kertooko se kenties siitä, että hakemukset käydään läpi huolellisesti ja hyvin, varmistaen oikeudenmukainen lopputulos kaikkien osapuolten kannalta? Se kenties kertoo myös siitä, että maamme rajoilla olisi oltava mahdollisuus tehokkaampaan ja laajempaan pikakäännytysmenettelyyn, niin että täysin perusteettomilla syillä maahan yrittävät saisivat samantien lähtöpassit. Näin säästyisi rahaa ja aikaa, kenties sitten niiden oikeiden hakemusten käsittelyyn menisi vähemmän aikaa. Ennakoin tässä käyvän kuitenkin aivan päinvastoin, kun oleskeluluvan perusteeksi lähitulevaisuudessa hyväksyttäneen uutena kategoriana humanitääriset syyt. Ja niitähän riittää ja aina voi keksiä uusia, jos entiset loppuvat.

Olen aina kuvitellut kirkon olevan ns. sielunpaimenen roolissa, pyrkien olemaan jokaisen ihmisen olkapää ja henkinen tuki vaikeuksissa. Olen luullut, että kirkko haluaa tarjota apua ja vastauksia elämää suuremmissa kysymyksissä, kun ihminen löytää itsensä vaikeasta ja raskaasta tilanteessa elämässään. Kirkkoon on voinut mennä kastettavaksi, konfirmoitavaksi ja vihittäväksi ja sinut voidaan viedä sinne siunattavaksi hautaan. Tästä hyvästä ihmiset pulittavat kirkollisveroa sen kummemmin asiaa ajattelematta. Niin minäkin tein.

Eräskin kirkon suojiin päätyneistä on ilmeisesti ollut täällä jo kolme vuotta, ts. elänyt kolme vuotta tulonsiirroilla, jotka olen kustantanut minä, naapurin Erkki ja Ritu sekä muut Suomen veroa maksavat kansalaiset. Pelkkä eläminen on niellyt veronmaksajien rahoja ja erinäisten hakemusten käsittely valtion virastoissa varmaan roimasti enemmän. Sama meno jatkuu ties kuinka kauan hänen ja muiden kirkon hoiviin otettujen henkilöiden kohdalla. Kirkko ei tule saamaan minulta ensi vuoden alusta alkaen kirkollisveroina enää sentin senttiä, sillä minua ei enää kiinnosta sitä kautta tukea tällaisen toiminnan jatkuvuutta.

Sinänsä se on surullista. Koin pienen alakuloisen hetken, kun ajattelin menettäneeni jollakin tavalla sen tuen ja turvan josta kirjoitin ylempänä. Mutta eihän se mihinkään kadonnut, uskonto muuttui uskoksi. Tarpeen tullen voin mielessäni jutella vaikka kenelle. Voin halutessani rukoilla. Ehkä saan siitä voimaa ja apua, kukapa tietää.

Äidillenikin kerroin kypsyttelemästäni eroaikeesta jo ennen kuin sen vihdoin toteutin. Pieneksi yllätyksekseni hän otti asian vastaan erittäin hyvin erittäin hyvistä syistä, jotka eivät tähän blogiin kuulu. Minun äitini on hieno suomalainen nainen.

2 kommenttia artikkeliin “Kun uskonnostani tuli usko”

  1. Mika kirjoitti:

    Olen itsekin maksanut vuosikausia kirkollisveroa, vaikka uskonto ei ole koskaan minulle juuri mitään merkinnytkään. Halusin kuitenkin kuulua samaan yhteisöön, johon vanhempani kuuluvat ja isovanhempani ovat kuuluneet. Kirkkoon kuuluminen edusti minulle jonkinlaista kytkentää suomalaiskansalliseen perinteeseen ja menneisiin sukupolviin.

    Tänä vuonna oma suhtautumiseni muuttui, kun aloin tarkastella kirkon toimintaa kriittisesti sen jälkeen kun kirkko julkaisi turvapaikkaohjeensa. Kirkko on politisoitunut ja maallistunut, ja myynyt siinä samassa kaikki vanhat arvonsa. Se ei ole enää perinteinen suomalaisia kokoava voima, vaan se pikemminkin pyrkii tuhoamaan suomalaisen yhteisöllisyyden ylistäessäään monikulttuurisuutta, ja mielistellessään muslimeja ja muita tänne pyrkiviä onnenonkijoita.

    Tällaiseen organisaatioon ei ole tosiaan mitään syytä kuulua. Lähetin oman eroamisilmoitukseni tänään.

  2. Maria Lohela kirjoitti:

    Itse asioin myös kirjoittaa seurakuntaani kertoakseni eroni syistä, mutta se on jäänyt tekemättä. Luulen myös että se tieto ei taida oikein ketään kirkon parissa kiinnostaa. Niin kauan kuin kirkolla ei ole mitään syytä huoleen niin se ei myöskään huolestu mistään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *