Takaisin pääsivulle

26 lokakuu
2007

Sotaveteraaneista ja vanhuksista

Sain yhden ainoan kommentin ainokaiseen kirjoitukseeni, hienoa. Jostain kumman syystä kommentti sai minut ajattelemaan sotaveteraaneja, jotka ovat jo vanhuksia. En ole aivan varma miksi juuri näin kävi, mutta se ei liene kovin relevanttia. Näin perjantaiaamun aloitukseksi, joka korkeakouluopiskelijalla on usein vapaa, kuten minullakin tällä viikolla, kirjoitan muutaman sanan sotaveteraaneista ja vanhuksista.

Minun isoisäni oli sotaveteraani. Lapsuudessa lähes kaikkien naapurin lasten ja monien koulukavereiden papat ja ukit olivat olleet sodassa. Mummut ja mummit olivat olleet marttoina tai pitäneet kotia pystyssä tai muutoin osallistuneet yhteiskunnan toimintojen ylläpitämiseen. Eihän sitä silloin lapsena tajunnut mitä oma isoisä, jota meidän perheessä kutsuttiin ukoksi, oli kokenut. Minun lapsuudessani lapset saivat vain olla lapsia ja kotiseudullamme heillä oli turvallinen ja vakaa kasvuympäristö.

Meidän ukko oli rehellinen, suoraselkäinen ja työtä pelkäämätön mies. Hän oli lähtenyt kohti sotaa alle 20-vuotiaana parhaan ystävänsä kanssa, kun käsky oli käynyt. Ei heiltä kysytty, haluatteko tulla. Ukko oli mietiskellyt ystävänsä kanssa miten pääsisivät samaan ryhmään. Suunnitelma oli epäonnistunut, sillä jonoista oli otettu joka toinen niin, että he joutuivat eri porukkaan. Paras ystävä kuoli hyökkäyksessä parin päivän kuluttua. Ukko selvisi sodasta, palasi kotikonnuilleen ja perusti perheen. Hän vaimoineen, kuten niin moni muu siihen aikaan, teki hurjasti työtä pienellä maatilalla, jotta saisi elannon.

Minun isoisäni elämäntarina on hyvin samankaltainen monien muiden sotaveteraanien ja heidän puolisoidensa tarinoiden kanssa. En minä ole kokenut sotaa, sen kauheuksia ja suurta surua, jota se on levittänyt niin moniin ihmisiin vielä vuosien päästäkin. En minä tiedä mitään siitä, kun peltotyöt on tehty kuokan ja hevosen avulla. En minä ole joutunut murehtimaan sitä, mistä huomenna ruoka pöytään. Ajat ovat muuttuneet ja ihmiset sen mukana. Vaikka en tiedä, voin yrittää ymmärtää. Niin olen tehnyt keskustelemalla omien isovanhempieni ja naapurin mummojen ja pappojen kanssa. Paljon olen oppinut.

Minun elämässäni monet asiat ovat olleet todella hyvin ja siitä voin kiittää tätä itsenäistä maata, jota sotaveteraanit aikoinaan puolustivat. En usko, että meillä olisi tällaiset olot jos lopputulos olisi ollut eri. Aiemmat sukupolvet ovat tehneet käsittämättömän kovan työn, jotta tänä päivänä voimme nauttia monista hienoista asioista. Sen takia sotaveteraanit ansaitsevat vilpittömän kiitoksen lisäksi myös käytännön apua, jota useimmat meistä tulevat tarvitsemaan, kun vanhuus koittaa. En usko että kukaan sotaveteraani haluaa nostaa itseään jalustalle, vaan he toivovat kaikkien vanhusten saavan tarvitsemansa avun, olkoot se sitten taloudellista tai palvelujen muodossa. Mielestäni kotona asumisen tukeminen olisi se, mitä meidän tulisi lisätä. Moni vuodeosastolle päätynyt vanhus selviäisi kotonaan paljon pidempään, jos hoivaa ja apua tarjottaisiin sinne enemmän. Yhteiskunnan pitäisi tarjota näitä palveluja, mutta mielestäni ihmisten yleensä pitäisi ottaa hiukan enemmän vastuuta toisistaan. Jopa perheen sisällä vanhukset voidaan tuupata erilaisiin hoitolaitoksiin, pois tieltä. Hiukan lisää naapuri- ja sukurakkautta, niin moni asia helpottuisi – enkä tarkoita nyt ainoastaan vanhuksien tilannetta.

Minun isoisäni oli minulle erittäin läheinen, kuten mummukin. Olemme aina viettäneet paljon aikaa yhdessä. Ukko menehtyi suureksi suruksemme jokunen vuosi sitten. Loppuun asti hän asui kotonaan ja piti huolta omakotitalon töistä kesät talvet. Siinä sivussa hän avusti monin tavoin toisia iäkkäitä naapureita ja omia lapsiaan. Lähtö tuli työn ääressä, saappaat jalassa.

Mummu asuu vielä sitä samaa kotitaloa ja jaksaa yhä tehdä monet työt yksinään. Niissä töissä joita ei jaksa, perhe avustaa. Viime keväänäkin hän kiipesi navetan katolle pudottelemaan lumet alas, ettei katto painu. Olen mummusta kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, että voimme olla toisillemme ystäviä, ihmetellä maailman menoa ja vaihtaa kuulumisia. Vanhemmilta ihmisiltä voi oppia niin monenlaista, tärkeinä asioina mieleeni tulevat esimerkiksi työn arvostus ja toisista ihmisistä välittäminen.

Vaikka en haluaisikaan sotkea tähän kirjoitukseen maahanmuuttoteemaa, teen sen, koska siihen liittyvät asiat hiukan sivuavat myös tämän kirjoituksen aihetta. Monet Suomeen tulevat ulkomaalaiset ovat sotaa paenneita pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Monet heistä ovat nuoria vetreitä miehiä. Miksi? Missä ovat sairaat, vanhukset ja lapset? He ovat siellä sodan keskellä, koska heillä ei ole voimia tai rahaa paeta. Tänne tulevat ne, jotka vikkelimmin saavat jalat alleen. En ihannoi sotaa, enkä toivo sitä kenellekään. Tiedän silti olevani toiveitteni suhteen aika naiivi, koska aina tulee olemaan ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa saadakseen haluamansa asian tai saavuttaakseen tavoittelemansa tilan. Suomea puolustaneilta nuorilta tai vanhemmilta ei kysytty, haluatteko osallistua sotaan hyökkääjää vastaan. Mielestäni on miehen työ puolustaa kotiaan, perhettään ja isänmaataan. Siksi en ymmärrä, miksi tänne sotaa paenneet ovat usein nuoria miehiä. Jos Suomeen hyökättäisiin, lähtisikö tämä sama porukka karkuun myös täältä? Naiset saavat mennä armeijaan tai vaikka sotaan, jos niin haluavat. Luulen, että tositilanteessa heidän taitojaan tarvittaisiin kuitenkin muissa toimissa enemmän kuin eturintamassa. Rauhan aate on kannatettava, mutta en usko että kalashnikovilla sinua tähtäävää vihollista kauheasti kiinnostaisi vaikka sanoisit millä kielellä: ”Älä ammu, minä rakastan rauhaa ja kaikkia tämän maailman ihmisiä.”

Tästä tietokoneen ääreltä voinkin sujuvasti siirtyä viikkosiivouksen pariin. Viikonloppuna voisinkin rakennella enemmän kotisivujani. Päätin käyttää siihen Microsoftin Publisheria, jonka käyttö ei ainakaan toistaiseksi ole mitenkään mahdotonta ollut, vaikka aiempi kokemus minulta puuttuukin.

Hyvää perjantaipäivän jatkoa.

1 kommentti artikkeliin “Sotaveteraaneista ja vanhuksista”

  1. Jarkko Ryynänen kirjoitti:

    ”Monet Suomeen tulevat ulkomaalaiset ovat sotaa paenneita pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Monet heistä ovat nuoria vetreitä miehiä. Miksi? Missä ovat sairaat, vanhukset ja lapset?”

    Toisaalta…Minusta tämä kertoo aika lailla totuuden koko katraasta. Yleisen käsityksen mukaan ulkomailla pidetään huolta vanhuksista jne. Noh, minne ne nyt jäivät? Olen aika lailla huolestunut siitä, että näitä paenneita miehiä kohdellaan kunniakansalaisina, jopa sankareina. Miksi? En hyvällä tahdollakaan pidä miehekkäänä tekona vanhusten, sairaiden ja lapsien hylkäämistä itsekkyyden tähden!

    Pakolaismiesten itsekkyys kuuluu esim. mediassa kiellettyihin puheenaiheisiin. Valitettavasti. Mielestäni on hälyttävää, että näitä välinpitämättömiä henkilöitä ollaan sijoittamassa jopa hoitoalalle vanhustemme pariin. Lähtevätkö he taas karkuun, kun ensimmäinen vastoinkäyminen tulee eteen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *